Utopian houkutus ja vaara

Utopia, ”paikka, jota ei ole”, käsitetään ihanteelliseksi yhteiskunnalliseksi tilaksi, jossa nykyiset, kulloistakin ajattelijaa pahiten vaivaavat rajoitteet ja epämukavuudet on poistettu. Sir Thomas More lienee ensimmäinen käsitettä käyttänyt ja huomionarvoista onkin, että käytti sitä satiirissa, eikä niinkään kuvatessaan jonkinlaista omasta mielestään tavoitettavissa olevaa ihannetilaa.

Viimeisen kahden sadan vuoden aikana utopia-ajatuksen ympärille on syntynyt erilaisia ideologisia kyhäelmiä poliittisen laidan eri laidoilta. Viimeisimpinä niistä voidaan mainita taloudellisen vapauden palvonta, sekä gender-ideologia, jotka molemmat kumpuavat samasta liberalismin lähteestä, jonka juuria voidaan hakea kauempaakin. Molempien edellä mainittujen, kuten käytännössä myös kaikkien muidenkin ideologioiden ydinajatuksena on näkemys siitä, että voimme saavuttaa jonkinlaisen ihanteellisen olemisen tilan, kunhan tuon tilan tuloa estävät rakenteet on ensin purettu. Tuo purkaminen tapahtuu inhimillisen toiminnan kautta ja on aina suunniteltua ja aktiivista toimintaa, tai vastaavasti toteutuu historiallisen prosessin tuloksena, jota ohjaavat deterministiset materialistiset lait.

Historiallisen materialismin hitaan kehityksen passiivinen odottaminen siirtyi käytännössä välittömästi paitsioon agitaattorien valjastettua työläisten massat omaan käyttöönsä. Looginen ristiriita aktiivisen toiminnan ja väistämättömien historiallisten lakien välillä ei tuntunut häiritsevän pahemmin niitä, jotka käyttivät aikansa utopiaideologiaa omana keppihevosenaan. Vastaavaa esiintyy tänäkin päivänä. Taloudellinen tehokkuus ja paratiisi saapuvat välittömästi, kunhan markkinat ensin vapautetaan. Tai ehkä autuus saavutetaan, kunhan ensin yhteiskunnan sortavat rakenteet murretaan opetuksella ja ohjauksella. Mitään yhteisymmärrystä tuosta päämäärästä ei ole, mutta se nyt on sivuseikka.

Utopian ensisijainen lumovoima perustuu kahteen seikkaan. Ensimmäinen näistä on utopian tuoma visio tulevaisuuden ihanneyhteiskunnasta, jota kohti suunnata. Utopia antaa kuvan suunnasta. Toinen seikka on utopian antama virheellinen kuva siitä, mitkä mahdollisuutemme vaikuttaa ihmisyhteisöjen kehitykseen todella ovat. Ensimmäisen seikan ongelmana on ilmiselvästi sen tyrannimainen luonne. Se, joka saa määritellä utopian, on automaattisesti myös legitiimi johtaja viemään meidät sinne. Hänellä on tietoon perustuva auktoriteettivaade muita kohtaan johtuen hänen ymmärryksestään paitsi ihanteellisesti tilasta, myös ihmisyyden nykytilasta, jonka tuntemus vaaditaan tarvittavia toimenpiteitä varten. Toisen seikan ongelma on sen tuoma väärä usko ihmisen mahdollisuuksiin vaikuttaa asioiden kulkuun. Tämä usko yhdistettynä kuviteltuun tietoon päämäärän haluttavuudesta ja välttämättömyydestä, voi antaa kuvitellun oikeutuksen hyvinkin pitkälle meneviin toimenpiteisiin utopian vastustajiin nähden. Utopisti on aina myös määritelmällisesti totalitaristi, vaikka hän kannattaisi kaikkein vapainta anarkiaa.

Kun käsitys ihmisyyden ongelmallisesti luonteesta katoaa, aletaan kuvitella kaikenlaisten visioiden toteuttamisen olevan mahdollisia. Noita visioita yhdistää kuviteltu ymmärrys siitä, miltä ihmisyys näyttäisi, jos ihmisyys vapautettaisiin omasta luonteestaan. Utopia on ihmisyyden surmaamista. Utopisti on pakon edessä Mooses katsomassa vuoren huipulta luvattuun maahan, johon hän ei koskaan saa astua. Utopiaa hallitsee Uusi Ihminen.

Useimpia poliittisia toimijoita tänä päivänä ajaa, puhtaan oman edun tavoittelun lisäksi, jonkinlainen näkemys utopiasta. Ihanteellinen yhteiskunta saavutetaan, kunhan jokin päämäärä on saavutettu. Päämäärät vaihtelevat, mutta usko omaan tietoon päämäärän haluttavuudesta säilyy rikkumattomana. Utopia-usko ei kuitenkaan ole vain poliittisen etuoikeus, vaan se on löydettävissä myös esimerkiksi uskossa tieteen väistämättömään ja deterministiseen voimaan luoda tulevaisuus, johon meidän on antauduttava.

Kaikille asiasta kiinnostuneille suosittelen Aurel Kolnain valitettavan heikosti tunnettua kirjaa ”The Utopian Mind and Other Papers”.

Merlin

 

Tasa-arvosta

Lähestulkoon jokaisen poliittisen keskustelun eräänä ydinkysymyksenä on tasa-arvo. On vaikea kuvitella poliittista tilannetta, missä tasa-arvoa peräänkuuluttamalla ei saisi poimittua irtopisteitä äänestäjäkuntansa keskuudessa. Siksi onkin kutkuttavaa kysyä, mitä tasa-arvolla tarkoitetaan.

Tasa-arvo oletettavasti poliittisessa kontekstissa viittaa ihanteeseen, jossa jokaista, riippumatta sukupuolesta, iästä tai muista tekijöistä, kohdellaan samalla tavalla. On huomattava, että useimmiten tasa-arvoa ei käsitetä kontekstiriippuvaiseksi, vaan se on absoluuttinen vaatimus. Tasa-arvo vietynä loogiseen päätökseensä ulottaa sama oikeudet koskemaan kaikkia. Esimerkiksi äänestysikärajat ovat tasa-arvon kannalta tarkasteltuna ongelmallisia, jopa haitallisia.

Usein tasa-arvolla tarkoitetaan tasa-arvoa lain edessä. Tämä on kuitenkin virhe. Lain edessä olemme yhdenvertaisia, laki on kaikille sama. Emme kuitenkaan ole saman arvoisia lain edessä, vaan erilaisia tapauksia kohdellaan eri tavoin riippuen tapauksen luonteesta. Toisaalta tasa-arvo halutaan nähdä oikeutena samanlaiseen kohteluun mitä erilaisimmissa tilanteissa. Tämäkin on virhe. Jokainen tietää, että kohtelemme ystäviämme eri tavalla kuin meille vieraita ihmisiä. Samoin esimerkiksi työnhakijoita karsittaessa heitä arvotetaan. Kahta yhtä pätevää ihmistä ei ole olemassa, paitsi formaalissa mielessä, joten tasa-arvolle ei tässäkään kontekstissa ole käyttöä.

Monille tasa-arvo on oikeudenmukaisuuden synonyymi. Oikeudenmukaisuus kuitenkin vaatii, että samanlaisia kohdellaan samalla tavalla ja erilaisia eri tavalla. Oikeudenmukaisuus ei siis vaadi tasa-arvoa, vaan tasa-arvo on ylimääräinen käsite, joka voidaan oikeudenmukaisuuskeskustelusta eliminoida, sillä ei ole tarpeen käyttää enempää käsitteitä kuin on aivan välttämätöntä.

On erittäin tärkeää myös huomata, että tasa-arvo on aina ja kaikissa tilanteissa vapauden vihollinen. Tämä on helppo todentaa. Tasa-arvoa ei esiinny kahta tilaa lukuunottamatta missään luonnossa: ainoastaan vastasyntynyt ja kuollut ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ensimmäisessä tilanteessa mikään erotteluun johtava tekijä ei ole läsnä paitsi potentiaalina, ja jälkimmäisessä taas kaikki erottelevat tekijät ovat tämän maailman osalta lakanneet. Jälkimmäinen tilanne on toiminut yhteiskuntarauhaa ylläpitävänä voimana, jonka vaikutus on häviämässä. Ainoa ylläpitää tasa-arvoa eri arvoisten yksilöiden kesken on poliittinen pakkotoimenpide, todellinen poliittinen fiat, joka pakottaa kaikki noudattamaan valtiovallan kulloistakin näkemystä tasa-arvosta, mikä puolestaan loukkaa oikeudenmukaisuuden periaatetta. Tuota loukkasta pidetään usein oikeutettuna ja perusteluna viitataan oletettuihin hyviin, joita toimenpiteellä saavutetaan. Tosiasiassa kyseessä on kuitenkin ainoastaan vapauden ja oikeudenmukaisuuden loukkaus.

Edellä esitellyn valossa saattaa tulla pohtineeksi mihin tarvitsemme tasa-arvon käsitettä. Tasa-arvo sisällöllisesti voi saada lähestulkoon mitä tahansa muotoja. Oikeastaan käsitteen käyttäjä itse voi määritellä sisällön ja käyttää sitä työkaluna omien pyrkimystensä toteuttamiseen. Tasa-arvo käsitteenä on vallankäytön väline, jolla voidaan uhkailla jokaista, joka ei yhdy vallitseviin yhteiskunnallisiin käsityksiin. Voidaankin perustellusti esittää, että tasa-arvo käsitteenä on tyhjä. Sillä ei ole sisältöä, sillä kaikki tilanteet, joissa käsitettä voidaan käyttää, voidaan käsitellä käyttämällä jotakin toista, sopivampaa termiä (oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus, reiluus..). Tasa-arvo on ideologinen käsite, jonka tehtävä on paitsi alistaa tietämättömiä, myös edesauttaa heitä, jotka tietävät miten sitä voi käyttää hyväkseen.

Kun julkisessa keskustelussa kuule puhuttavan tasa-arvosta, on usein hyvä tarkistaa puhujien taustat ja tarjotut argumentit, sekä katsoa lähestyvien vaalien aikataulut. Lähtökohtaisesti mitään esitettyä ei edellisen kaltaisessa tilanteessa pidä uskoa.

Merlin.

PS.

Jokaista tasa-arvosta todellisena kysymyksenä kiinnostunutta kehotan kääntymään Erik Ritter von Kuehnelt-Leddihnin loistavan kirjan ”Liberty or Equality” puoleen. Kysymys saa siinä käsittelyn, joka jättää kylmäksi ainoastaan surmaamiensa ideologisten harhakuvien ruumiit. Ei suositella vihreän puolueen jäsenkirjan omaaville.

Lapset ja tulevaisuus

Viime aikoina on julkiseen keskusteluun noussut kysymys syntyvyydestä. Alhainen syntyvyys on aihe, josta mielipiteitä riittää kaikille suunnille. Keskustelun taustalla on kuitenkin kirkas ajatus.

Lapset ovat tulevaisuus.

Jokainen ymmärtää, että aikanaan sukupolvi seuraa toista ja ottaa vastuun yhteiskunnastamme. Viestikapula siirtyy kädestä käteen ja matka jatkuu. Entä jos annettaessa kapulaa eteenpäin, ei kukaan otakaan sitä vastaan? Pelottava ajatus.

Pienemmiksi käyvät ikäluokat osoittavat sen tosiasian, että tulevaisuudessa suomalaisia on yhä vähemmän. Kehityskulku on sama kaikissa Euroopan maissa. Pienemmät ikäluokat tarkoittavat paitsi heikompaa huoltosuhdetta, myös pienempää taloudellista sekä sotilaallista suorituskykyä. Seuraukset on helppo nähdä.

Keskustelu asiasta on kiihkeää. Tähän on useita syitä. Eräs tärkeimmistä koskee naisten oikeutta itse valita, haluaako jälkeläisiä vai ei. Vastakkain ovat ilmiselvästi edellä mainittu oikeus ja valtion etu. Pitkällä aikavälillä valtion etuna on uudistaa väestöpohjansa. Kaikkiin ongelmiin ei kuitenkaan ole olemassa tyydyttävää ratkaisua. Tämä ristiriita saattaa olla yksi niistä.

Asiaa on pohdittu myös sen kannalta, mitä valtio voi tehdä asian helpottamiseksi. Keskustelu pyörii erilaisten lapsiin kohdistuvien hoivapalvelujen ympärillä. Vanhemmuus halutaan tehdä helpoksi, jotta lapsiakin syntyisi.

Suomessa on päivähoitopaikkoja, lapsilisiä ja muita lapsiperheen elämää helpottavia ratkaisuja. Missä ovat siis lapset? Kysymys on tärkeä. Olosuhteissa, joissa elämä on huomattavasti vaivalloisempaa, saadaan paljon lapsia. Lapset ovat vanhuuden turva ja työvoiman lähde. Suomessa lapset eivät ole kumpaakaan. Lapset tuovat elämään iloa, rakkautta ja merkitystä. Lapset eivät kuitenkaan taloudelliselta kannalta ole muuta kuin taakka. On tosiasia, että lapset hankaloittavat elämää. Jokainen vanhempi tietää tämän.

On syytä olettaa, että Suomessa ei saada enempää lapsia, koska lapsia ei haluta. Halun syyt voivat vaihdella luonnonsuojelusta urakeskeisyyteen tai yleiseen mukavuudenhaluun. Silmiinpistävän useat nuoret parit hankkivat koiran tai kaksi. Kuvitteellinen kehto pysyy tyhjänä. Ihmisten halujen muokkaaminen näin tärkeässä asiassa voi olla vaikeaa, sillä kulttuurimme on puhtaan hedonistinen. Kaikkea mitataan nautinnolla. Lapsen tuoma arvioitu nautinto ei voita huolettoman elämän iloja.

Onko valtion syytä ryhtyä toimenpiteisiin? Ei välttämättä. Elämme demokratiassa, joka määritelmällisesti on enemmistön ylivaltaa. Mikäli useimmat ihmiset eivät kaipaa ainakaan enempää kuin yhtä lasta, ei lapsiluvun lisäämiselle ole legitiimiä syytä. Kansan tahtoa on noudatettava. Myöskään kansakunnan selviäminen ei välttämättä ole juuri kenellekään itseisarvo. Individualismi pitää tästä huolen. Kehityskululle ei näy loppua tilanteessa, jossa valtiomuoto pysyy muuttumattomana. Syitä syntyvyyden äkilliselle kasvulle olisi vaikea kuvitella, kenties sota pois lukien.

Lapsiltaan vähäinen kansakunta on heikko. Kansainvälisen politiikan ainoa todellinen mittari on valta ja vallan lähteenä on viime kädessä valtion väestö. Pienenevä väestö merkitsee pienenevää valtapotentiaalia. Valtioiden välisen poliittisen kanssakäymisen selkein kiteytys on Thukydideen, joka muinoin kirjoitti ”vahvojen tekevän, mitä voivat ja heikkojen tähän myöntyvän.”

Syntyvyyden laskulla on monia puolia, joita nousee esiin yhä useampia, mitä enemmän asiaa tarkastellaan. Valtiolta kaivataan toimenpiteitä, mutta toimintavaihtoehdot ovat käyneet vähiin. Tarvittavat toimenpiteet toivotun kaltaisen syntyvyyden aikaansaamiseksi olisivat liian dramaattisia, jotta ne toteuttanut hallitus voisi pysyä vallassa. On siis vain todettava tilanne ja toisaalta muistettava kaikkia niitä sivilisaatioita, joiden viimeistä vaihetta väritti lapsettomuus. Kenties olemme itsekin lähestymässä kulttuurimme loppua. Mikäli näin olisi, ei mitään olisi tehtävissä.

Tässä yhteydessä en lausu muuta lapsettomuuden hoidoksi esitetystä maahanmuutosta, kuin sen, että jokainen asiaa kannattava voi perehtyä Sir John Glubbin teokseen.

Ilman lapsia ei ole (kollektiivista) tulevaisuutta. Toisaalta onko kansakunnan jatkuvuus tavoiteltavaa? Mikäli vastaus tähän on negatiivinen, on lapsiasiaan liittyvä kiinnostus ainoastaan omaan eläkkeeseen liittyvää: kuka sen maksaa? Mikäli vastaaja kuitenkin kallistuu positiivisempaan näkemykseen, on syytä alkaa pohtia mahdollisia ratkaisuja. Aikaa ei ole paljon.

Merlin