Tekemisen kultti

Selasin hieman Amazon.comin kirjavalikoimaa. On ilmeisestä, että jatkuvasti julkaistaan erilaisia teoksia tehokkaasta tekemisestä: miten saan enemmän aikaan, miten suunnittelen päiväni tehokkaammin, miten lopeta viivyttelyn jne. jne.

Suurin osa kuulemistani valituksista koskee sitä, miten ei ole aikaa kaikkeen mahdolliseen. Kyseessähän ei ole oikeastaan valitus, vaan eräänlainen kerskuminen omalla kiireellä; olen tärkeä ja merkityksellinen, koska aikaani kohdistuu niin paljon vaatimuksia.

Mistä tämä tarve tehdä valtavasti kumpuaa? En usko, että kyseessä on sinänsä mikään yleisinhimillinen tarve, vaan jotakin, joka kumpuaa kulttuuristamme. Asian juuret lienevät protestantismissa, jonka eräissä haaroissa vaurautta pidetään merkkinä predestinaatiosta pelastumiseen. Nykyään tämä uskonnollinen ulottuvuus on pitkälti, ainakin Euroopassa, unohdettu. Jäljelle on jäänyt ainostaan mahdollisimman kova työmoraali, mutta kukaan ei enää oikein muista miksi. Eikä sitä saisi kysyäkään, koska silloinhan talous lakkaisi kasvamasta.

Tuntuu oikeastaan siltä, että mikäli ihminen länsimaissa lakkaisi jatkuvasti tekemästä ja suorittamasta, hän omassa mielessään katoaisi. Ehkä hän imeytyisi siihen mustaan aukkoon, jossa hänen luonteensa olisi pitänyt olla, mutta ei ole, koska ei ole koskaan kehittynyt. Mene ja tiedä.

Mainokset

Tarkkailijoista

On hämmästyttävää, missä määrin viimeisen noin sadan vuoden aikana on julkaistu länsimaiden häviämistä koskevaa kirjallisuutta. Monet teokset on unohdettu, toisista ei haluta puhua ja joitakin tutkitaan ainostaan niiden kuriositeettiarvon vuoksi. Trendi on kuitenkin ollut hyvin selvä siinä mielessä, että ne kehityskulut, jotka on tunnistettu tuhon enteiksi, ovat selvästi kehittymässä kypsään vaiheeseensa länsimaisen kulttuuripiirin alueella.

Sillä, mitä länsimaisella kulttuuripiirillä tarkoitetaan, ei tässä ole sinänsä merkitystä. Jokainen siellä asuva tietää olevansa osa sitä, jokainen ulkopuolinen tuntee oman paikkansa suhteessa siihen. Itse länsimaisena ihmisenä olen saanut syntyä siihen kulttuurin vaiheeseen, jossa voimme tarkastella tuhon lähestymistä ja tehdä siitä havaintoja, sekä verrata sitä menneiden kulttuurien kuolinkamppailuihin. Länsimainen kulttuuri on tarkkailijoiden onneksi kehittänyt äärimmäisen hienostuneen historiankirjoituksen tradition, joka lienee sen suurimpia anteja maailmalle. Tekninen tietous häviää, mutta historiankirjoitus näyttää kestävän.

On mielenkiintoista tarkkailla maailmanhistoriallisen mittakaavan prosesseja. Valitettavasti toisinaan joku asioita pinnallisesti tutkiva uskoo, että voisimme jotenkin kääntää kehityskulun suuntaa. Tämä näyttää olevan heikosta ymmärryksestä johtuva hybristä muistuttava mielentila. Historia todistaa, että väistämätöntä ei voi pysäyttää. On vain kestettävä yksilönä urhoollisesti se, mikä vääjäämättä on edessä. Voimme enää ainostaan tutkia ja yrittää ymmärtää. Tästä ymmärryksestä voi olla hyötyä, mutta ennen kaikkea se palvelee vain yhtä päämäärää: totuutta. Millään muulla ei lopulta ole merkitystä.

Uutisista

Jos sattuu lukemaan tämän päivän suomalaisia verkkosanomalehtiä, ei voi olla huomaamatta, että suurin osa uutisista kohdistuu johonkin neljästä kategoriasta: seksiin, julkkiksiin, ruokaan tai urheiluun. Oikeastaan suurin osa julkkiksiin liittyvistä asioista kohdistuu seksiin, joten nämä voitanee niputtaa yhdeksi kategoriaksi. Jäljelle jäävät siis seksi, urheilu ja ruoka. Mitä tekemistä näillä kolmella on keskenään? Ne kaikki liittyvät nautintoon. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on klassinen parivaljakko: leipä ja sirkushuvit.

Elämän keskipisteeksi nousee nautinto, kun mitään muuta ei ole enää jäljellä. Kulttuurin keskipisteeksi nousee nautinnon tavoittelu, kun kaikki ulospäin suuntautuva ekspansiivinen voima on kulutettu loppuun. Ekspansiivisen voiman ehtyminen on merkki vanhuudesta, kuuluhan inhimillisen yksilön vanhenemiseen kasvava rauhallisuuden ja mukavuuden tarve.  Vanhaksi tullut kulttuuri on heikko, koska vanhuus on heikkouden aikaa. Valitettavasti kulttuurit eivät vanhetessaan näytä viisastuvan, vaan päinvastoin omaksuvan nuorisolle ikiaikaisesti kuuluvan iljettävän ominaisuuden: röyhkeyden. Tämä röyhkeys yhdistettynä typerään ylpeyteen ja mukavuudenhaluun, johtaa kyvyttömyyteen suojautua ja uusiutua.

Päivän sanomalehti voi kertoa paljon, mutta eri tavalla kuin toimittajat kenties haluaisivat. Lehti on aikansa, kulttuurinsa, kuva ja kertoo tarkkailijalle kaiken olennaisen. On vain uskallettava katsoa.

Egyptiläinen talonpoika

Toisinaan ajattelen muinaisessa Egyptissä eläneitä maanviljelijöitä. Ei heitä kenties voi oikein talonpojiksi kutsua, faaraohan taisi omistaa kaiken. Jonkinlaisia maaorjia siis ilmeisesti olivat.

Ajatuksen ytimessä ei kuitenkaan ole ole erottelu talonpojan ja maaorjan välillä, vaan se,  että useita tuhansia vuosia sitten Niilin rantojen äärellä joku nimetön mies viljeli maataan ja piti huolta perheestään. Hänen nimensä on unohtunut, eikä sitä muista kukaan muu kuin Jumala itse. Hänen työnsä on hajonnut tomuksi, eikä sillä ole enää merkitystä, paitsi historiallisen ketjun pienenä osana.

Tämä ajatus tuo lohtua. Kerran tuo kohtalo on myös meidän edessämme. Unelmamme, tekomme ja nimemme tässä ajallisessa maailmassa katoaa. Tämä ajatus asettaa elämämme oikeaan mittasuhteeseen.

Monelle ihmiselle olisi hyväksi aina muistaa lausetta ”Memento mori” heidän suunnitellessaan tai unelmoidessaan.

Byrokratiasta

Robert Conquestin politiikan kolmannen lain mukaan, paras tapa selittää jokaisen byrokraattisen organisaation toiminta, on olettaa, että sitä kontrolloi sen vihollisten muodostama salaliitto.

En tiedä onko Conquest joskus näin kirjoittanut, mutta ajatus on huvittava. Kun asioi tarpeeksi suuren organisaation kanssa, alkaa tuntua siltä, että laissa on jotakin perää. Kafkamaiset tilanteet eivät liene vieraita kenellekään, joka on esimerkiksi ollut töissä suuressa yrityksessä tai julkisessa hallinnossa. Byrokratian mahdollistama, käytännössä loputon, asioiden siirtely ja vastuun välttely on luonut tilanteen, jossa yksilöä voidaan kierrättää loputtomasti pisteestä toiseen ja hänen jopa oletetaan tottelevan. Tottelemattomuutta paheksutaan ja pelätään, sillä jostakin pyramidin huipun peittävästä sumusta voi iskeä rangaistuksen salama aivan yhtäkkiä tätä onnetonta päähän.

Mikä määrä byrokratiaa on tarpeeksi? Ei mikään. Todennäköisesti ihmisen ajaa toisille planeetoille viimeistän se hetki, kun uusille virastoille ei enää löydetä tilaa maapalloltamme. Viimeinen sademetsä hakataan YK:n luonnonsuojeluviraston megaliittisen rakennuksen alta häiritsemästä.

Tervehdin joka aamu kunniaa tehden kotikaupunkini uljasta virastotaloa ja sen edustamaa hallintoa. On ihana tietää, että jossakin viraston uumenissa joku ajattelee myös minua (abstraktiotani kaupungin asukasyksikkönä) luodessaan turhaa toimintasuunnitelmaa projektille, joka ainoastaan luo useita uusia ongelmia ratkaistessaan yhden vanhan, eikä lopulta vaikuta mihinkään.

Byrokratia jossakin mielessä muistuttaa syöpää. Laajenee, jos ei hoideta.

Verotiedot

Muistan erinomaisen hyvin, miten eräs markkinoinnin parissa pitemmän aikaa työskennellyt henkilö kerran mainitsi minulle totuuden, jota en sittemmin ole unohtanut: ”Kolme asiaa myy aina: kiima, kauna, kateus.”

Lienee aivan selvää, että verotietojen esittely mediassa täyttää kaksi viimeistä ehtoa. Kenties joku löytää tiedoista myös ensimmäisen ehdon tuottamia virikkeitä. Kuka näistä enää tietää.

Kateus myy ja kaunaa on mukava hautoa. Tämän lehtien julkaisijat tietävät. Hämmennystä herättää kuitenkin ennen kaikkea se, että myös YLE näyttää lähteneen mukaan tähän leikkiin. Taistelu klikkauksista ja lukijoista verkossa lienee niin kovaa, että jopa verorahoitteisen mediatalon on pakko alentua keltaisen lehdistön tasolle. Toisaalta kaikki muu varmaankin olisi rasismia, sillä kaikki uutisointi on yhtä hyvää (huonoa).

Jos joku ulkomaalainen kysyisi minulta, mikä on suomalaisen uutismedian taso, kehottaisin tarkastelemaan lehtiemme tarjontaa, kun verotiedot tulevat julki. Se kertoo mediastamme, ja ennen kaikkea kansastamme kaiken olennaisen.

Joku jaksaa ehkä vielä huutaa jostakin valvontafunktiosta verotietojen osalta, mutta eihän kukaan voi ottaa sellaista enää tosissaan. Jäljellä on ainoastaan kyyninen rahastus ihmisten halulla saada lisää polttoainetta kateutensa roihuun.

Selatessa lehtiä näine uutisineen ei voi olla ajattelematta, että tällä kansalla täytyy olla erittäin paha olla.

Runo

Kävellessäni pääkaupunkimme rautatieasemalla ja nähdessäni sinne kokoontuneen yhteisen tulevaisuutemme, en voinut olla kuulematta runottaren ääntä:

 

Kaikki vanhat polut ovat katkenneet

Kaikki vanhat polut ovat katkenneet

Kaikki vanhat polut ovat katkenneet

Eikä uusia ole

Tämä on loppu

Eikä kukaan jää kaipaamaan

A Man with a Sword

”Someday, when all your civilization and science are likewise swept away, your kind will pray for a man with a sword.” Robert E. Howard

Jokainen kansakunta, joka pitkään elää rauhantilassa, unohtaa, että jokaisena hetkenä sen viholliset tarkkailevat sitä ja etsivät oikeaa aikaa iskeä. Moderni monimutkainen länsimainen yhteiskunta rakentuu lukemattomalle joukolle sanallisia ja sanattomia sopimuksia, jotka jakavat vallan, työt ja tulot, tuottaen rakenteet, jotka mahdollistavat elämän kaikilta niiltä osin, jotka tekevät siitä useimmille meistä elämisen arvoista. Tuo yhteiskunta haurastuu sitä mukaa kuin luottamus noihin sopimuksiin menetetään. Luottamuksen menettämisen päässä on joko valtiorakenteen romahtaminen yhteiskunnan useimpien osien hylätessä sen, tai valtiovallan turvaaminen miekalla. Mikäli jälkimmäinen ei ole enää entisen hallituksen tehtävissä, seuraa kaaos.

Kaaos on kammottava tila, jota jokainen mukavaan elämään tottunut ihminen pelkää. Kaaokseen joutunut yhteiskunta menettää halun muuhun kuin järjestykseen. Kun tulevaisuudessa tulee se päivä, jolloin tieteemme ja sivilisaatiomme ovat meidät pettäneet, ne ihmiset, jotka ovat vannoneet antavansa henkensä demokratian puolesta, rukoilevat Jumalalta, johon he eivät uskoneet, vahvaa miestä, miestä miekan kanssa, joka asettaa järjestyksen ja lain väkivalloin jälleen voimaan. Hän on uusi Caesar. Hän vaatii uskollisuutta ja on sen myös saava.

Muutos muutoksen takia

Johtuen omasta taustastani, olen runsaasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden mielen täyttää jatkuvasti halu muuttaa yhteiskuntaamme, ja samalla koko maailmaa, parempaan suuntaan. Pintapuolisesti tarkasteltuna tämä halu on ihailtava: kyseinen henkilö haluaa uhrata omaa aikaansa ja vaivaansa tehdäkseen tästä yhteisestä maailmastamme onnellisemman paikan. Kiinnittäisin kuitenkin huomioita muutamiin seikkoihin, jotka näen häiritsevänä tässä toiminnassa.

Ensinnäkin jatkuva halu muutokseen ei ole itsessään mitään ihailtavaa. Itseasiassa kyseessä näyttää olevan mielen kypsymättömyyden piirre. Muutos voi olla hyvästä, mikäli on olemassa sellainen tila, jonka muuttaminen todella tuo maailmaan enemmän hyvinvointia ja vähentää kärsimystä. Usein tästä ei voida kuitenkaan olla varmoja. Muutos nähdään haluttavana, koska se tuo jotakin uutta. Se on haluttava sen itsensä takia. Tämä on ilmeselvästi mieletön ja kestämätön lähtökohta. Kaikki muutos luonteestaan johtuen rapauttaa, ainakin ensin, sitä struktuuria, johon se kohdistetaan. Se poistaa entisiä tukirakenteita, eikä välttämättä kykene heti luomaan uusia. Muutos voi olla hyvinkin tuhoisaa, vaikka ihaillen puhutaan luovasta tuhosta. Tuhoaminen ei itsessään luo koskaan mitään uutta, mutta pakottaa kyllä uudelleenrakentamaan sen jälkeen, kun tuhoamisvaiheesta on ensin selvitty.

Toiseksi muutoksen itsensä sisältöön sisältyy ongelma. Muutos on aina jonkun näkemys jostakin asiasta. Se on arvostelma, johon joko voi yhtyä tai sitten ei. Tämä ei ole mikään uusi asia, onhan politiikka sisältänyt tämän elementin alusta asti. Kuitenkin näyttää siltä, että muutoksen vastustajat voidaan hiljentää viittaamalla ainoastaan siihen, että muutos itsessään tuo uutta, mikä on hyvä asia, koska uutuus on moderniutta, tai post-moderniutta, joka on parempi kuin se, mitä meillä ennen oli. Tästä kenties paras nykyaikainen esimerkki on sanonta: ”Onhan nyt vuosi 2017 (tai 2018, 2019, 2040..)”, jolla ei ole mitään muuta arvoa kuin se, että se kertoo, mitä vuotta elämme, mikäli lauseen käyttäjä on tietoinen kulloinkin kuluvasta vuodesta. Kyseessä on argumentum ad novitatem, uutuuteen vetoamisen virheargumentti, jonka ainoa tarkoitus on hiljentää arvostelijat.

Kolmanneksi on todettava, että länsimaihin, ja kasvavassa määrin myös muihin kulttuurialuesiin, on kehittynyt eräänlainen toiminnan kultti. Kyseessä ei välttämättä ole mikään fasismin osoitus, vaikka Umberto Eco sen erääksi fasismin osa-alueeksi lukeekin, vaan syvälle juurtunut uskomus siihen, että lopulta suunnittelemalla ja rationaalisella toiminnalla voimme lopulta muuttaa ihmisen nykytilan, ja samalla implisiittisesti ihmisyyden itsensä, kokonaan joksikin toiseksi, jolloin kärsimys loppuu. Kohdatessammae yhteiskuntina haasteellisia tilanteita, vaaditaan toimintaa, usein maan hallitukselta tai joltakin viranomaiselta. Toiminnan ei välttämättä edes tarvitse johtaa mihinkään tai riittää vain, että se esitettään alkaneeksi, mutta toiminnan kuva on luotava yleisön mieliin. Tämä lienee ainakin osittain seurausta demokratian ja median vaikutuksesta. Toiminnan kultti on kuitenkin lopulta aina sentimentaalinen, ei rationaalinen. Samoin halu muutokseen on usein verhottu rationaalisuuteen, mutta sen takana on sentimentaalinen romanttisuus, joka uskoo tulevaisuudessa kaiken olevan, kunhan ensin tarvittavat muutokset on tehty. Rationaalinen harkinta saattaisi osoittaa, että muutostarvetta ei ole, sillä emme voi suunnitella hallittuja muutoksia kompleksisiin struktuureihin johtuen niistä tahattomista muutoksista, joita emme osaa ennakoida.

Muutoksia tehdään ja toisinaan ne ovat välttämättömiä. Suuressa mittakaavassa ne kuitenkin käytännössä aina epäonnistuvat. Silti muutokset koetaan varsinkin nykyaikaisessa yhteiskunnassa toivottavina. Tämä on kuitenkin ongelmallista. Poliitikoille helpointa olisi esittää muutosten läpiviemistä ja tämän viestimistä mediassa, mutta todellisuudessa noudattaa tuttuja toimintaperiaatteita ja suojella vanhoja, toimivia rakenteita. Kenties he toimivat juuri näin. Muutosihannoinin taustalla lienee länsimaisen kulttuuri vallannut nuoruuden ihailu, mikä heijastuu kaiken uuden palvontaan. Valitettavasti nuoruus on samalla tietämättömyyden, kypsymättömyyden ja katteettoman intomielisyyden aikaa, joka pitäisi valjastaa ja ohjata oikeaan suuntaan, ei asettaa johtajan paikalle.

Take the pain

Maailman tämän hetken, ja menneiden vuosien, kuumin maailmanlopun trendi on ehdottomasti ilmastonmuutos. Ydinsota ei ottanut nirriä ihmiskunnalta, mutta ilmastonmuutos sen tulee tekemään.

Ilmastonmuutos on hauska asia siinä mielessä, että se tuottaa lukemattomia kannanottoja sekä asiantuntijoilta että täydellisiltä maalikoilta, joiden asiantuntemus lähestyy nollaa. Näitä kannanottoja kuitenkin kohdellaan samalla hartaudella, mikä todistaa sentimentaalisuuden lopullisesta voitosta tosiasioista.

Mitä erilaisimpia uhrauksia esitetään tehtäväksi, jotta ilmastonmuutos kyettäisiin pysäyttämään. Jotkin näistä liittyvät kulkuvälineisiimme, toiset tuotantolaitoksiimme, kolmannet ruokaamme ja lisääntymistapoihimme. Listaa voidaan jatkaa käytännössä loputtomasti ja radikaaleimmat gaia-intoilijat varmastikin haluaisivat nähdä suuren osan ihmiskunnasta ennenaikaisissa haudoissaan.

Kenties kuitenkin suosituin muoto ilmastonmuutosta vastaan taistelemisesta on hellyttävä usko ihmisen kykyyn teknologialla selättää käytännöllisesti katsoen mikä tahansa ongelma, jonka saatamme kohdata. Tarkoitan tässä nimenomaan uskoa, en teknologiaa itsessään. Tämä usko yhdistyy usein oikukkaasti valittuihin, ja luvalla sanoen melko tiuhaan vaihtuviin, kulutusvalintoihin. Tänään olen vegetaari, huomenna syön vain luomua, ensi viikolla en käytäkään yhtään muovikasseja.

Ilmastonmuutos generoi myös mahdollisuuksia osoittaa omaa valveutuneisuuttaan. Asianharrastajat tunnistava toisensa määrätyistä maneereista ja maalikot kunnioittavat heitä. Onko mitään moraalisesti kunnioitettavampaa kuin taistella koko planeettaa uhkaavaa katastrofia vastaan kieltätymällä joistakin ruoka-aineista? Kenties ampua luoti omiin aivoihin? Ainakin ympäröivät ihmiset usein toivoisivat sitä.

Kaikissa näissä modernien urbaanien ihmisten tekosissa ja puuhissa on yksi ongelma. Ne eivät merkitse mitään. Miksi näin on, on helposti selitetty.

Mikäli todella ihmiskunta haluaisi vähentää, tai lopettaa kokonaan, vaikutuksensa planeetan ekologiseen järjestelmään, olisivat vaadittavat uhraukset niin suuria, että se tarkoittaisi sivilisaation loppua sellaisena kuin sen tunnemme. Se ei tarkoittaisi vain kaukomatkailun loppumista tai halpojen tuotteiden katoamista kauppojen hyllyiltä. Se tarkoittaisi autoista, busseista ja junista luopumista. Se tarkoittaisi tehomaanviljelyn loppumista, eli nälänhätää ja kuolemaa. Se tarkoittaisi korkean teknologian tuotannon loppumista, sillä sen edellyttämä kompleksinen yhteiskunnallinen taustarakenne romahtaisi. Se tarkoittaisi suurkaupunkien loppumista, sillä maatalousvaltainen talousjärjestelmä tekisi paluun koneiden puuttuessa. Sanalla sanoen, usealle ihmiselle, erityisesti modernille ja urbaanille, se tarkoittaisi kurjuutta.

Voin käytännössä sadan prosentin varmuudella taata, että tilanteessa, jossa ihmisen eteen asetettaisiin vaihtoehdot, joista toinen syöksisi hänet suoraan 1800-luvun maalaisen elämään ja toinen taas säästäisi planeetan jälkipolville, valitsisi lähestulkoon ihminen kuin ihminen ensimmäisen vaihtoehdon. Ilmastonmuutoksen vastustamiselle voidaan tehdä kunniaa puheissa, mutta kun todellisuus, jossa olisi pakko luopua käytännössä kaikesta, mikä merkitsee modernia elämää, kohtaisi ihmisen, olisi valinta äärimäisen vaikea. Veikkaan, että useimmat ihmiset valitsisivat mukavan elämän selittäen, että teknologia kyllä aikanaan ratkaisee kaikki ongelmat. Tämä on mukava ajatus, mutta se on harhainen.

Ajatuksen harhaisuus selittyy sillä, että teknologia nähdään tällaisessa tilanteessa eräänlaisena taikuutena. Täten ymmärretylle teknologialle voidaan postuloida mitä tahansa ominaisuuksia ilman, että minkäänlaisia todisteita tarvitsee esittää asian tueksi. Jotkut viittaavat teknologisen kehityksen historiaan hakeakseen sieltä argumentilleen painoa vain huomatakseen, että tuo historia on äärimmäisen lyhyt. Se on oikeastaan niin lyhyt, että emme voi tehdä siitä minkäänlaisia päätelmiä.

Voidaan nähdäkseni hyvällä syyllä olettaa, että kaksi asiaintilaa tulee vallitsemaan tulevaisuudessa:

1. Teknologinen kehitys ei tule tarjoamaan mitään mullistavaa ratkaisua ilmastonmuutokseen. Tämä on nähdäkseni melko turvallinen oletus sikäli, että vaikka rikkaat maat, käytännössä Pohjois-Eurooppa, ottaisikin käyttöönsä uusiutuvia energianlähteitä, käyttäisi kehittyvä maailma silti mitä tahansa halpaa polttoainetta, eli käytännössä öljyä ja hiiltä. Sitä paitsi sellaisen energian lähteen kuin öljy korvaaminen voi osoittautua mahdottomaksi, niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin. Mikäli näin tosiaan on, loppuu moderni sivilisaatio täydellisesti.

2. Ihmiset eivät ole valmiita luopumaan erilaisista mukavuuksistaan planeetan hyväksi. Mikäli jokin hallitus todella yrittäisi heikentää kansalaistensa elintasoa, voisi kyseinen hallitus heittää hyvästit vallalleen seuraavissa vaaleissa. Tästä voidaankin päätellä, että ilmastonmuutosta vastaan käytävä kamppailu vaatisi joko totalitaarista hallitusmuotoa tai äärimmäistä indoktrinaatiota, joka käytännössä tarkoittaisi joka tapauksessa liberaalin yksilönvapauden loppumista.

Näistä premisseistä käsin voidaan tehdä päätelmä, jonka mukaan ilmastonmuutos, sikäli kuin se siis on tapahtumassa, tulee kehittymään omaa polkuaan, mikä se ikinä onkaan. Ihmiset eivät tule asiaan vaikuttamaan, sillä olemme aika ahneita ja lyhytnäköisiä. Mitä siis voidaan tehdä?

Vastaus piilee yhteiskunnallisen resilienssin parantamisessa. Yhteiskuntien on alettava varautua sellaisiin skenaarioihin, joissa ilmastonmuutoksen negatiiviset vaikutukset toteutuvat täydellä voimallaan. Joillekin valtioille tämä voi tarkoittaa koko oman alueen hukkumista valtameren alle. Toisille taas se tarkoittaa mahdollista pakolaisten virtaa alueilta, joissa ei enää voi asua. Ruuantuontannon järjestäminen tulevaisuutta ajatellen, asumisjärjestelyt, infrastruktuuri: kaikkea on ajateltava.

Kenties tärkein resilienssin muoto olisi inhimillisen resilienssin kasvattaminen. Nuorille olisi syytä kertoa, että tulevaisuudelta ei kenties kannata odottaa ihan yhtä korkeaa elintasoa kuin vanhemmilla oli. Ihmisten tulisi valmistautua ajatukseen siitä, että oma mukavuuden taso saattaa alentua dramaattisesti. Keinoja on useita, kukin valitkoon omansa ja valtio voi harjoittaa asian tiimoilta ajatusmuokkausta kouluissaan, kuten on tähänkin mennessä tehnyt.

Palatakseni vielä alussa mainitsemaani ydinsotaan. Ilmastonmuutos on hivuttava tauti, joka raiskaa valtiollista kehoamme pikku hiljaa. Elämästä tulee kituuttamista ja kurjaa, eikä kivoja asioita ole enää niin paljoa. Käsi sydämellä: kuka ei nauttisi vesiskootterilla viilettämisestä ihan vain siksi, että voi. Tulevaisuudessa ei voi, mikä on toki surullista. Ydinsodan jälkeen olisimme kaikki ainakin rehellisesti kuolleita, eikä tarvitsisi kituuttaa, poislukien toki harvat onnettomat selvinneet. Viheliäinen juttu tämä ilmastonmuutos.

Kuten otsikossa jo kirjoitin, ainoa todellinen vaihtoehto on ottaa vastaan tuleva kipu: ”Take the pain.” Kaikki muu on kuvitelmaa.