Socialist America – End of an Empire

Alexandria Ocasio-Cortez. If there ever was a fitting face for socialism in America, and for that matter, in any other country, it’s her’s: she’s a young woman from a minority background. What her program is, isn’t important here. Only one fact counts: she’s popular.

Now, socialism has existed in America for a long time, so nothing new there. Also, female politicians aren’t a novel phenomenon. However, what is interesting here, is that the bundle of many factors converging in the person of Ocasio-Cortez. Those factors represent traits, which can easily be recruited for the service of idealistic visions: youth, low status, minority. The young don’t know any better and think they can change the world. They can’t. Those who don’t have much to lose can be enticed to join a movement which promises all kinds of good stuff. Normally, on someone else’s expense.

What does this leave us with? O-C can, as a socialist, can gather strength from a growing base: as the share of minorities and those with less than optimal economic opportunities is growing, the socialists are having a road paved for them. If, that is, they play their hands well.

Of course, the truth is that America is largely an oligarchy and fantasising about little people changing anything of significance is largely naive. However, if the current trends persist, and I think it is not unreasonable to suppose that they do, future America will feature more and more minorities and those less well-off from whom socialist can gain their power (if the democracy still exists). And given the fact, that people, after all, tend to try to bring about their convictions, it is possible that America might have a red future.

Now, what would it mean if America would turn socialist? One thing is for sure: it would mean more expenditure. A lot more. Socialists promise free stuff and somebody’s gonna have to pay for it. So, where’s the money going to come from? The tax revenues haven’t covered the national spending for a long time now, but if you happen to be the primary military power in the world and control the global reserve currency, you can go deep into debt. And that’s exactly what the US has done this far. And it will continue to do so.

But an important point should be made here. The American hegemony is based on military means. Soft power and such is cool but when things get tough, you got to have some weapons to compel the adversary to do your will. And moreover, there sure are a lot of people who would like to have revenge, one way or another, upon America. That means, that in order to get enough raw materials and keep themselves safe, the US needs to have an extensive military, and that is mainly because of the system they have build and animosities they have created. They are riding a tiger.

So, America needs its military. But if it turns socialist, it will most likely divert its funding toward welfare. That means, as the paragraph above states, one thing: the American empire will come to an end. The only thing, in the end, holding any empire together, is a superior military force. This means that if socialist candidates start to gain popularity in America and the established powers don’t have them done in (or disestablish democracy), there is a very real possibility that the proud empire of the US Inc. will face its demise.

In short, if you see the red come in, you’ll also see the ending of American global hegemony. And that is something many are eagerly waiting for. Putin, if you are reading, fund O-C. Same to you Xi. You can thank me later.



Destined for War: Can America and China Escape Thucydides’s Trap?

Some time ago, Graham Allison released a book about the possible ways the US and China could end up fighting each other.  I happened to have it in my shelf and gave it a read during the holidays. To put first things first, I say it was a good book and well worth the read. Interesting look on history, present and a little peek into the future. Put just a little.

Actually, the last part, the future, was something that I hoped mr Allison would have touched a tad more. After all, the book is about the (possible, probable, preferable? Your pick) conflict between the two biggest guys in the neighborhood. So, if they aren’t fighting it out right now, the event is going to take place, possibly, in the future. But I’m getting ahead of myself.

The book is about studying the history of rising great powers and how the reigning great powers reacted to that. From Ancient Greece, to modern Europe, the book surveys the ways in which the conflicting interests of the two contenders played out. Some times everything went well. Things were nice, people were nice and everybody just got along nicely.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 22.40.12.png
Let’s get you on that tray..

Other times, the majority of times actually, things went to hell. Out of 16 studied cases, only four were resolved peacefully. The twelve others involved some kind of armed conflict. And in here, armed conflict meant full-out war.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 23.05.55.png

Inspecting this neat case file (you can find the whole shebang here), we can make a deduction: if there’s a new, buffer-than-you guy on the block, and you happened to be the local king of the hill, there’s going to be some action, but of course only with high probability, not for sure.

If you look very closely, you can notice that the sample is quite small. Allison admits this (288). He even goes on to note that he is not constructing some historical iron laws here. After all, with only 6k years of written history or so, how large samples can you even hope to gather? Making laws out of history is extremely difficult (unless you are Spengler and only the ufos know where you got your intel), so we have to be content with only some analogies with the current situation.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 23.15.27.png
Your future looks less happy than this pic, according to the guy in the pic

So, China is rising, the US is being itself, enjoying that mix of barbarism and decadence as usual, the question remains: what gives? Is there going to be a war between the two? The book doesn’t answer that question. It studies possibilities that might cause a conflict to erupt: provocations, misunderstandings and such. But there’s no definitive yes or no answer regarding the war question? So, the future aspect of the book, despite its promising premise, remains a little bit too weak. Allison could have thrown in some nice geopolitical forecasting, but the kids who were hoping to feed on that stuff go to bed with empty stomachs.

tl;dr; war? don’t know man. maybe.

One thing’s for sure: China is rising. There is no question about it. The US military-industrial complex might exaggerate the capabilities of their opponent to get some extra coin, but with 1.4 billion people you are bound to accomplish something, if you can harness at least a part of them.

Näyttökuva 2019-1-17 kello 0.23.02.png

Will the US go quietly the way of the previous empires remains to be seen. Gung-ho attitude doesn’t help to solve conflicts, but the only philosophical outlook the Americans have been able to come up with, namely managerial pragmatism, might just save the day. Perhaps its better to not nuke each other to oblivion and let China has its share of the cake. But maybe the emperor of the White House (whoever that will be when things go south with the US-China relations) decides that the western part of the US is an acceptable price to pay for a continued dominance of what is left of the pacific after the nuclear exchange. Time will tell.

Näyttökuva 2019-1-17 kello 0.30.10.pngThis poster was spotted hanging in the office of the future US president-emperor


Visegrad-ryhmä edustaa selkää poikkeamaa siinä eurooppalaisessa kehityskulussa, jossa yhdentymisen ja liberalisoitumisen katsotaan edustavan paitsi toivottavaa, myös ainoaa mahdollista tulevaisuutta. Vaikka ryhmän jäsenet ovatkin demokratioita, ovat ne ilmeisesti ottamassa toisenlaista suuntaa, kuin läntiset naapurinsa.

Selkeimmin tämä tulee esille maahanmuuttoon liittyvissä asioissa. Ryhmän rajat suljetaan niiltä, joita ei sinne kaivata. Länsi-Eurooppa pitää rajansa pitkälti auki. Kenties rajansa avaavia maita ajavat valitsemaansa toimintaan siirtomaahistorian nostattama, tai nostatettu (?), syyllisyys. He maksavat velkaa. Kenties Saksa haluaa hyvittää tekemänsä teollisen mittakaavan joukkomurhan.

Oli miten oli, Visegrad-liittolaisilla ei ole historiassaan hyvitettävää, eivätkä ne ole myöskään ehtineet rakentaa valtionsa hyvinvointimekanismeja niin pitkälle kuin lännessä. Tästä syystä ne eivät ole yhtä houkuttelevia kohteita kuin länsi: tarjolla ei ole mitään ja vastaankaan ei oteta.

Mikäli länsi kollektiivisesti unionin kautta yrittää pakottaa ryhmän ruotuun voi seurauksena olla jotakin melko ikävää. Maat tuskin sietävät kovinkaan suurta painetta itsemääräämisoikeuttaan kohtaan ja tarvittaessa sitten hakevat kaverinsa muualta. Mikäli Euroopassa useampi maa alkaakin myötäillä politiikassaan jotakin toista voimaa kuin unionia, kuten esimerkiksi Kiinaa, niin Brysselissä alkaa olla melko tukalat paikat. Toki sen ydinalue, joka voidaan määrittää Saksan länsiosiksi, Benelux-maiksi sekä Ranskan koilisosaksi, varmaankin säilyy vielä tiukassa otteessa, mutta mitäpä sitten, jos rintama muualla alkaa rakoilla. Britit tekevät lähtöä, mikä historiallisesti ajatellen edustaa vain ja ainoastaan luonnollista jatkumoa heidän politiikalleen. Italiassa kuohuu. Kreikka on tiensä valinnut.

Visegrad-ryhmä osoittaa olemassaolollaan, että vaihtoehtoja on. Mikään liittouma, taloudellinen tai puolustuksellinen, ei ole lopullinen. Aina syntyy uusia mahdollisuuksia. Visegrad-maat todennäköisesti tulevat myös rakentamaan omanlaistaan poliittista järjestelmää, joka tulee eroamaan läntisistä. Voi itseasiassa hyvinkin olla, että Euroopassa tulee seuraavan vuosikymmenen kuluessa olemaan kahdenlaisia valtioita: illiberaaleja demokratioita ja tulevia illiberaaleja demokratioita. Liberalismin kortit on katsottua ja nyt näyttää olevan tilausta jollekin muulle. Joka tapauksessa Kiina on jo osoittanut, että taloudellinen vapaus ei edellytä valtavaa poliittista vapautta. Tässä kohtaa voidaankin todeta, että mikäli Kiina onnistuu hankkeessaan tulla tekoälyn supervallaksi ohi Yhdysvaltojen, niin maan poliittisen järjestelmän legitimiteetti, sillä hanke on nimenomaan maan hallinnon masinoima, tulee nousemaan uusiin korkeuksiin kaikkien teknologisesti orientoituneiden silmissä.

Joka tapauksessa voidaan todeta, että Visegrad-liittymän olemassaolo, vaikka se löyhä toistaiseksi onkin, osoittaa, että Euroopan yhdistyminen ei tule toteutumaan. Projektia on yritetty verellä, raudalla ja nyt Saksan johdolla talouden keinoin. Aina yritys kuivuu kokoon. Maanosa vain on niin heterogeeninen kulttuurillisesti, etnisesti ja maantieteellisesti. Jos maanosamme tämän hetken tilalle tulisi etsiä symbolia, se on Visegrad-ryhmä: nouseva kansallismielisyys, turvaaminen läheisiin naapureihin, uhmakkuus ylikansallista määräysvaltaa vastaan ja halu hylätä monikulttuurisuus.

Ryhmää ja sen valtioita kannattaa seurata. Sieltä voi lukea maanosamme tulevaisuuden.



Elämme teknologisessa sivilisaatiossa. Teknologia on läsnä kaikkialla ja sen läsnäoloa ei pidetä häiritsevänä. Länsimäisen sivilisaation ainoa itseään koskeva kysymys näyttää enää olevan: miksi teknologia on länsimaista? Kaikki muu on toisarvoista.

Teknologiassa ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse taloudellisista tai muista intresseistä. Teknologiaa kehitetään, se kehittyy, sen itsensä takia. Jo kehitetty vaatii aina uutta, jotta se voisi toimia yhä tehokkaammin. Tämä on yhä kiihtyvä kehäliike.

Useimmille ihmiselle teknologinen ideologia on ainoa olemisen tapa. ”Teknologia vapahtaa ihmisen kaikesta pahasta” on tämän ideologian ainoa opinkappale. Teknologia on messias.

Teknologia vaatii mukautumista. Ihminen ei enää muokkaa teknologiaa, ihminen mukautuu siihen. Hän lakkaa, ja on jo lakannutkin, olemasta sen herra. Jokainen joka ajattelee toisin, harhauttaa itseään. Todisteeksi riittävät päivän uutiset. Ihminen seuraa teknologian vaatimuksia.

Lopulta myös teknologia pettää seuraajansa: verhon takana ei ole mitään. Merkitys, joka teknologialle on annettu, on illuusio. Faustin sopimus Mephistofeleen kanssa osoittautuu petokseksi, mutta sielu on jo menetetty.

Kuten jokainen sivilisaatio, myös teknologinen sivilisaatio lakkaa. Sen jumala, teknologia, osoittautuu epäjumalaksi, vaikka sitä nyt palvotaan kaikin voimin.

Mitä sanoikaan Saarnaaja: Turhuuksien turhuu, kaikki on turhuutta..


”Vuosisadalla, jolloin media lähettää loputtomasti roskaa, sivistynyttä ihmistä ei voida määritellä sen perusteella, mitä hän tietää, vaan sen perusteella, mitä hän ei tiedä.”

Nicolás Gómez-Dávila

Tekemisen kultti

Selasin hieman Amazon.comin kirjavalikoimaa. On ilmeisestä, että jatkuvasti julkaistaan erilaisia teoksia tehokkaasta tekemisestä: miten saan enemmän aikaan, miten suunnittelen päiväni tehokkaammin, miten lopeta viivyttelyn jne. jne.

Suurin osa kuulemistani valituksista koskee sitä, miten ei ole aikaa kaikkeen mahdolliseen. Kyseessähän ei ole oikeastaan valitus, vaan eräänlainen kerskuminen omalla kiireellä; olen tärkeä ja merkityksellinen, koska aikaani kohdistuu niin paljon vaatimuksia.

Mistä tämä tarve tehdä valtavasti kumpuaa? En usko, että kyseessä on sinänsä mikään yleisinhimillinen tarve, vaan jotakin, joka kumpuaa kulttuuristamme. Asian juuret lienevät protestantismissa, jonka eräissä haaroissa vaurautta pidetään merkkinä predestinaatiosta pelastumiseen. Nykyään tämä uskonnollinen ulottuvuus on pitkälti, ainakin Euroopassa, unohdettu. Jäljelle on jäänyt ainostaan mahdollisimman kova työmoraali, mutta kukaan ei enää oikein muista miksi. Eikä sitä saisi kysyäkään, koska silloinhan talous lakkaisi kasvamasta.

Tuntuu oikeastaan siltä, että mikäli ihminen länsimaissa lakkaisi jatkuvasti tekemästä ja suorittamasta, hän omassa mielessään katoaisi. Ehkä hän imeytyisi siihen mustaan aukkoon, jossa hänen luonteensa olisi pitänyt olla, mutta ei ole, koska ei ole koskaan kehittynyt. Mene ja tiedä.


On hämmästyttävää, missä määrin viimeisen noin sadan vuoden aikana on julkaistu länsimaiden häviämistä koskevaa kirjallisuutta. Monet teokset on unohdettu, toisista ei haluta puhua ja joitakin tutkitaan ainostaan niiden kuriositeettiarvon vuoksi. Trendi on kuitenkin ollut hyvin selvä siinä mielessä, että ne kehityskulut, jotka on tunnistettu tuhon enteiksi, ovat selvästi kehittymässä kypsään vaiheeseensa länsimaisen kulttuuripiirin alueella.

Sillä, mitä länsimaisella kulttuuripiirillä tarkoitetaan, ei tässä ole sinänsä merkitystä. Jokainen siellä asuva tietää olevansa osa sitä, jokainen ulkopuolinen tuntee oman paikkansa suhteessa siihen. Itse länsimaisena ihmisenä olen saanut syntyä siihen kulttuurin vaiheeseen, jossa voimme tarkastella tuhon lähestymistä ja tehdä siitä havaintoja, sekä verrata sitä menneiden kulttuurien kuolinkamppailuihin. Länsimainen kulttuuri on tarkkailijoiden onneksi kehittänyt äärimmäisen hienostuneen historiankirjoituksen tradition, joka lienee sen suurimpia anteja maailmalle. Tekninen tietous häviää, mutta historiankirjoitus näyttää kestävän.

On mielenkiintoista tarkkailla maailmanhistoriallisen mittakaavan prosesseja. Valitettavasti toisinaan joku asioita pinnallisesti tutkiva uskoo, että voisimme jotenkin kääntää kehityskulun suuntaa. Tämä näyttää olevan heikosta ymmärryksestä johtuva hybristä muistuttava mielentila. Historia todistaa, että väistämätöntä ei voi pysäyttää. On vain kestettävä yksilönä urhoollisesti se, mikä vääjäämättä on edessä. Voimme enää ainostaan tutkia ja yrittää ymmärtää. Tästä ymmärryksestä voi olla hyötyä, mutta ennen kaikkea se palvelee vain yhtä päämäärää: totuutta. Millään muulla ei lopulta ole merkitystä.


Jos sattuu lukemaan tämän päivän suomalaisia verkkosanomalehtiä, ei voi olla huomaamatta, että suurin osa uutisista kohdistuu johonkin neljästä kategoriasta: seksiin, julkkiksiin, ruokaan tai urheiluun. Oikeastaan suurin osa julkkiksiin liittyvistä asioista kohdistuu seksiin, joten nämä voitanee niputtaa yhdeksi kategoriaksi. Jäljelle jäävät siis seksi, urheilu ja ruoka. Mitä tekemistä näillä kolmella on keskenään? Ne kaikki liittyvät nautintoon. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on klassinen parivaljakko: leipä ja sirkushuvit.

Elämän keskipisteeksi nousee nautinto, kun mitään muuta ei ole enää jäljellä. Kulttuurin keskipisteeksi nousee nautinnon tavoittelu, kun kaikki ulospäin suuntautuva ekspansiivinen voima on kulutettu loppuun. Ekspansiivisen voiman ehtyminen on merkki vanhuudesta, kuuluhan inhimillisen yksilön vanhenemiseen kasvava rauhallisuuden ja mukavuuden tarve.  Vanhaksi tullut kulttuuri on heikko, koska vanhuus on heikkouden aikaa. Valitettavasti kulttuurit eivät vanhetessaan näytä viisastuvan, vaan päinvastoin omaksuvan nuorisolle ikiaikaisesti kuuluvan iljettävän ominaisuuden: röyhkeyden. Tämä röyhkeys yhdistettynä typerään ylpeyteen ja mukavuudenhaluun, johtaa kyvyttömyyteen suojautua ja uusiutua.

Päivän sanomalehti voi kertoa paljon, mutta eri tavalla kuin toimittajat kenties haluaisivat. Lehti on aikansa, kulttuurinsa, kuva ja kertoo tarkkailijalle kaiken olennaisen. On vain uskallettava katsoa.