Egyptiläinen talonpoika

Toisinaan ajattelen muinaisessa Egyptissä eläneitä maanviljelijöitä. Ei heitä kenties voi oikein talonpojiksi kutsua, faaraohan taisi omistaa kaiken. Jonkinlaisia maaorjia siis ilmeisesti olivat.

Ajatuksen ytimessä ei kuitenkaan ole ole erottelu talonpojan ja maaorjan välillä, vaan se, että useita tuhansia vuosia sitten Niilin rantojen äärellä joku nimetön mies viljeli maataan ja piti huolta perheestään. Hänen nimensä on unohtunut, eikä sitä muista kukaan muu kuin Jumala itse. Hänen työnsä on hajonnut tomuksi, eikä sillä ole enää merkitystä, paitsi historiallisen ketjun pienenä osana.

Tämä ajatus tuo lohtua. Kerran tuo kohtalo on myös meidän edessämme. Unelmamme, tekomme ja nimemme tässä ajallisessa maailmassa katoaa. Tämä ajatus asettaa elämämme oikeaan mittasuhteeseen.

Monelle ihmiselle olisi hyväksi aina muistaa lausetta ”Memento mori” heidän suunnitellessaan tai unelmoidessaan.

Byrokratiasta

Robert Conquestin politiikan kolmannen lain mukaan, paras tapa selittää jokaisen byrokraattisen organisaation toiminta, on olettaa, että sitä kontrolloi sen vihollisten muodostama salaliitto.

En tiedä onko Conquest joskus näin kirjoittanut, mutta ajatus on huvittava. Kun asioi tarpeeksi suuren organisaation kanssa, alkaa tuntua siltä, että laissa on jotakin perää. Kafkamaiset tilanteet eivät liene vieraita kenellekään, joka on esimerkiksi ollut töissä suuressa yrityksessä tai julkisessa hallinnossa. Byrokratian mahdollistama, käytännössä loputon, asioiden siirtely ja vastuun välttely on luonut tilanteen, jossa yksilöä voidaan kierrättää loputtomasti pisteestä toiseen ja hänen jopa oletetaan tottelevan. Tottelemattomuutta paheksutaan ja pelätään, sillä jostakin pyramidin huipun peittävästä sumusta voi iskeä rangaistuksen salama aivan yhtäkkiä tätä onnetonta päähän.

Mikä määrä byrokratiaa on tarpeeksi? Ei mikään. Todennäköisesti ihmisen ajaa toisille planeetoille viimeistän se hetki, kun uusille virastoille ei enää löydetä tilaa maapalloltamme. Viimeinen sademetsä hakataan YK:n luonnonsuojeluviraston megaliittisen rakennuksen alta häiritsemästä.

Tervehdin joka aamu kunniaa tehden kotikaupunkini uljasta virastotaloa ja sen edustamaa hallintoa. On ihana tietää, että jossakin viraston uumenissa joku ajattelee myös minua (abstraktiotani kaupungin asukasyksikkönä) luodessaan turhaa toimintasuunnitelmaa projektille, joka ainoastaan luo useita uusia ongelmia ratkaistessaan yhden vanhan, eikä lopulta vaikuta mihinkään.

Byrokratia jossakin mielessä muistuttaa syöpää. Laajenee, jos ei hoideta.

Verotiedot

Muistan erinomaisen hyvin, miten eräs markkinoinnin parissa pitemmän aikaa työskennellyt henkilö kerran mainitsi minulle totuuden, jota en sittemmin ole unohtanut: ”Kolme asiaa myy aina: kiima, kauna, kateus.”

Lienee aivan selvää, että verotietojen esittely mediassa täyttää kaksi viimeistä ehtoa. Kenties joku löytää tiedoista myös ensimmäisen ehdon tuottamia virikkeitä. Kuka näistä enää tietää.

Kateus myy ja kaunaa on mukava hautoa. Tämän lehtien julkaisijat tietävät. Hämmennystä herättää kuitenkin ennen kaikkea se, että myös YLE näyttää lähteneen mukaan tähän leikkiin. Taistelu klikkauksista ja lukijoista verkossa lienee niin kovaa, että jopa verorahoitteisen mediatalon on pakko alentua keltaisen lehdistön tasolle. Toisaalta kaikki muu varmaankin olisi rasismia, sillä kaikki uutisointi on yhtä hyvää (huonoa).

Jos joku ulkomaalainen kysyisi minulta, mikä on suomalaisen uutismedian taso, kehottaisin tarkastelemaan lehtiemme tarjontaa, kun verotiedot tulevat julki. Se kertoo mediastamme, ja ennen kaikkea kansastamme kaiken olennaisen.

Joku jaksaa ehkä vielä huutaa jostakin valvontafunktiosta verotietojen osalta, mutta eihän kukaan voi ottaa sellaista enää tosissaan. Jäljellä on ainoastaan kyyninen rahastus ihmisten halulla saada lisää polttoainetta kateutensa roihuun.

Selatessa lehtiä näine uutisineen ei voi olla ajattelematta, että tällä kansalla täytyy olla erittäin paha olla.

Runo

Kävellessäni pääkaupunkimme rautatieasemalla ja nähdessäni sinne kokoontuneen yhteisen tulevaisuutemme, en voinut olla kuulematta runottaren ääntä:

Kaikki vanhat polut ovat katkenneet

Eikä uusia ole

Tämä on loppu

Eikä kukaan jää kaipaamaan

A Man with a Sword

”Someday, when all your civilization and science are likewise swept away, your kind will pray for a man with a sword.” Robert E. Howard

Jokainen kansakunta, joka pitkään elää rauhantilassa, unohtaa, että jokaisena hetkenä sen viholliset tarkkailevat sitä ja etsivät oikeaa aikaa iskeä. Moderni monimutkainen länsimainen yhteiskunta rakentuu lukemattomalle joukolle sanallisia ja sanattomia sopimuksia, jotka jakavat vallan, työt ja tulot, tuottaen rakenteet, jotka mahdollistavat elämän kaikilta niiltä osin, jotka tekevät siitä useimmille meistä elämisen arvoista. Tuo yhteiskunta haurastuu sitä mukaa kuin luottamus noihin sopimuksiin menetetään. Luottamuksen menettämisen päässä on joko valtiorakenteen romahtaminen yhteiskunnan useimpien osien hylätessä sen, tai valtiovallan turvaaminen miekalla. Mikäli jälkimmäinen ei ole enää entisen hallituksen tehtävissä, seuraa kaaos.

Kaaos on kammottava tila, jota jokainen mukavaan elämään tottunut ihminen pelkää. Kaaokseen joutunut yhteiskunta menettää halun muuhun kuin järjestykseen. Kun tulevaisuudessa tulee se päivä, jolloin tieteemme ja sivilisaatiomme ovat meidät pettäneet, ne ihmiset, jotka ovat vannoneet antavansa henkensä demokratian puolesta, rukoilevat Jumalalta, johon he eivät uskoneet, vahvaa miestä, miestä miekan kanssa, joka asettaa järjestyksen ja lain väkivalloin jälleen voimaan. Hän on uusi Caesar. Hän vaatii uskollisuutta ja on sen myös saava.

Muutos muutoksen takia

Johtuen omasta taustastani, olen runsaasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden mielen täyttää jatkuvasti halu muuttaa yhteiskuntaamme, ja samalla koko maailmaa, parempaan suuntaan. Pintapuolisesti tarkasteltuna tämä halu on ihailtava: kyseinen henkilö haluaa uhrata omaa aikaansa ja vaivaansa tehdäkseen tästä yhteisestä maailmastamme onnellisemman paikan. Kiinnittäisin kuitenkin huomioita muutamiin seikkoihin, jotka näen häiritsevänä tässä toiminnassa.

Ensinnäkin jatkuva halu muutokseen ei ole itsessään mitään ihailtavaa. Itseasiassa kyseessä näyttää olevan mielen kypsymättömyyden piirre. Muutos voi olla hyvästä, mikäli on olemassa sellainen tila, jonka muuttaminen todella tuo maailmaan enemmän hyvinvointia ja vähentää kärsimystä. Usein tästä ei voida kuitenkaan olla varmoja. Muutos nähdään haluttavana, koska se tuo jotakin uutta. Se on haluttava sen itsensä takia. Tämä on ilmeselvästi mieletön ja kestämätön lähtökohta. Kaikki muutos luonteestaan johtuen rapauttaa, ainakin ensin, sitä struktuuria, johon se kohdistetaan. Se poistaa entisiä tukirakenteita, eikä välttämättä kykene heti luomaan uusia. Muutos voi olla hyvinkin tuhoisaa, vaikka ihaillen puhutaan luovasta tuhosta. Tuhoaminen ei itsessään luo koskaan mitään uutta, mutta pakottaa kyllä uudelleenrakentamaan sen jälkeen, kun tuhoamisvaiheesta on ensin selvitty.

Toiseksi muutoksen itsensä sisältöön sisältyy ongelma. Muutos on aina jonkun näkemys jostakin asiasta. Se on arvostelma, johon joko voi yhtyä tai sitten ei. Tämä ei ole mikään uusi asia, onhan politiikka sisältänyt tämän elementin alusta asti. Kuitenkin näyttää siltä, että muutoksen vastustajat voidaan hiljentää viittaamalla ainoastaan siihen, että muutos itsessään tuo uutta, mikä on hyvä asia, koska uutuus on moderniutta, tai post-moderniutta, joka on parempi kuin se, mitä meillä ennen oli. Tästä kenties paras nykyaikainen esimerkki on sanonta: ”Onhan nyt vuosi 2017 (tai 2018, 2019, 2040..)”, jolla ei ole mitään muuta arvoa kuin se, että se kertoo, mitä vuotta elämme, mikäli lauseen käyttäjä on tietoinen kulloinkin kuluvasta vuodesta. Kyseessä on argumentum ad novitatem, uutuuteen vetoamisen virheargumentti, jonka ainoa tarkoitus on hiljentää arvostelijat.

Kolmanneksi on todettava, että länsimaihin, ja kasvavassa määrin myös muihin kulttuurialuesiin, on kehittynyt eräänlainen toiminnan kultti. Kyseessä ei välttämättä ole mikään fasismin osoitus, vaikka Umberto Eco sen erääksi fasismin osa-alueeksi lukeekin, vaan syvälle juurtunut uskomus siihen, että lopulta suunnittelemalla ja rationaalisella toiminnalla voimme lopulta muuttaa ihmisen nykytilan, ja samalla implisiittisesti ihmisyyden itsensä, kokonaan joksikin toiseksi, jolloin kärsimys loppuu. Kohdatessammae yhteiskuntina haasteellisia tilanteita, vaaditaan toimintaa, usein maan hallitukselta tai joltakin viranomaiselta. Toiminnan ei välttämättä edes tarvitse johtaa mihinkään tai riittää vain, että se esitettään alkaneeksi, mutta toiminnan kuva on luotava yleisön mieliin. Tämä lienee ainakin osittain seurausta demokratian ja median vaikutuksesta. Toiminnan kultti on kuitenkin lopulta aina sentimentaalinen, ei rationaalinen. Samoin halu muutokseen on usein verhottu rationaalisuuteen, mutta sen takana on sentimentaalinen romanttisuus, joka uskoo tulevaisuudessa kaiken olevan, kunhan ensin tarvittavat muutokset on tehty. Rationaalinen harkinta saattaisi osoittaa, että muutostarvetta ei ole, sillä emme voi suunnitella hallittuja muutoksia kompleksisiin struktuureihin johtuen niistä tahattomista muutoksista, joita emme osaa ennakoida.

Muutoksia tehdään ja toisinaan ne ovat välttämättömiä. Suuressa mittakaavassa ne kuitenkin käytännössä aina epäonnistuvat. Silti muutokset koetaan varsinkin nykyaikaisessa yhteiskunnassa toivottavina. Tämä on kuitenkin ongelmallista. Poliitikoille helpointa olisi esittää muutosten läpiviemistä ja tämän viestimistä mediassa, mutta todellisuudessa noudattaa tuttuja toimintaperiaatteita ja suojella vanhoja, toimivia rakenteita. Kenties he toimivat juuri näin. Muutosihannoinin taustalla lienee länsimaisen kulttuuri vallannut nuoruuden ihailu, mikä heijastuu kaiken uuden palvontaan. Valitettavasti nuoruus on samalla tietämättömyyden, kypsymättömyyden ja katteettoman intomielisyyden aikaa, joka pitäisi valjastaa ja ohjata oikeaan suuntaan, ei asettaa johtajan paikalle.

Take the pain

Maailman tämän hetken, ja menneiden vuosien, kuumin maailmanlopun trendi on ehdottomasti ilmastonmuutos. Ydinsota ei ottanut nirriä ihmiskunnalta, mutta ilmastonmuutos sen tulee tekemään.

Ilmastonmuutos on hauska asia siinä mielessä, että se tuottaa lukemattomia kannanottoja sekä asiantuntijoilta että täydellisiltä maalikoilta, joiden asiantuntemus lähestyy nollaa. Näitä kannanottoja kuitenkin kohdellaan samalla hartaudella, mikä todistaa sentimentaalisuuden lopullisesta voitosta tosiasioista.

Mitä erilaisimpia uhrauksia esitetään tehtäväksi, jotta ilmastonmuutos kyettäisiin pysäyttämään. Jotkin näistä liittyvät kulkuvälineisiimme, toiset tuotantolaitoksiimme, kolmannet ruokaamme ja lisääntymistapoihimme. Listaa voidaan jatkaa käytännössä loputtomasti ja radikaaleimmat gaia-intoilijat varmastikin haluaisivat nähdä suuren osan ihmiskunnasta ennenaikaisissa haudoissaan.

Kenties kuitenkin suosituin muoto ilmastonmuutosta vastaan taistelemisesta on hellyttävä usko ihmisen kykyyn teknologialla selättää käytännöllisesti katsoen mikä tahansa ongelma, jonka saatamme kohdata. Tarkoitan tässä nimenomaan uskoa, en teknologiaa itsessään. Tämä usko yhdistyy usein oikukkaasti valittuihin, ja luvalla sanoen melko tiuhaan vaihtuviin, kulutusvalintoihin. Tänään olen vegetaari, huomenna syön vain luomua, ensi viikolla en käytäkään yhtään muovikasseja.

Ilmastonmuutos generoi myös mahdollisuuksia osoittaa omaa valveutuneisuuttaan. Asianharrastajat tunnistava toisensa määrätyistä maneereista ja maalikot kunnioittavat heitä. Onko mitään moraalisesti kunnioitettavampaa kuin taistella koko planeettaa uhkaavaa katastrofia vastaan kieltätymällä joistakin ruoka-aineista? Kenties ampua luoti omiin aivoihin? Ainakin ympäröivät ihmiset usein toivoisivat sitä.

Kaikissa näissä modernien urbaanien ihmisten tekosissa ja puuhissa on yksi ongelma. Ne eivät merkitse mitään. Miksi näin on, on helposti selitetty.

Mikäli todella ihmiskunta haluaisi vähentää, tai lopettaa kokonaan, vaikutuksensa planeetan ekologiseen järjestelmään, olisivat vaadittavat uhraukset niin suuria, että se tarkoittaisi sivilisaation loppua sellaisena kuin sen tunnemme. Se ei tarkoittaisi vain kaukomatkailun loppumista tai halpojen tuotteiden katoamista kauppojen hyllyiltä. Se tarkoittaisi autoista, busseista ja junista luopumista. Se tarkoittaisi tehomaanviljelyn loppumista, eli nälänhätää ja kuolemaa. Se tarkoittaisi korkean teknologian tuotannon loppumista, sillä sen edellyttämä kompleksinen yhteiskunnallinen taustarakenne romahtaisi. Se tarkoittaisi suurkaupunkien loppumista, sillä maatalousvaltainen talousjärjestelmä tekisi paluun koneiden puuttuessa. Sanalla sanoen, usealle ihmiselle, erityisesti modernille ja urbaanille, se tarkoittaisi kurjuutta.

Voin käytännössä sadan prosentin varmuudella taata, että tilanteessa, jossa ihmisen eteen asetettaisiin vaihtoehdot, joista toinen syöksisi hänet suoraan 1800-luvun maalaisen elämään ja toinen taas säästäisi planeetan jälkipolville, valitsisi lähestulkoon ihminen kuin ihminen ensimmäisen vaihtoehdon. Ilmastonmuutoksen vastustamiselle voidaan tehdä kunniaa puheissa, mutta kun todellisuus, jossa olisi pakko luopua käytännössä kaikesta, mikä merkitsee modernia elämää, kohtaisi ihmisen, olisi valinta äärimäisen vaikea. Veikkaan, että useimmat ihmiset valitsisivat mukavan elämän selittäen, että teknologia kyllä aikanaan ratkaisee kaikki ongelmat. Tämä on mukava ajatus, mutta se on harhainen.

Ajatuksen harhaisuus selittyy sillä, että teknologia nähdään tällaisessa tilanteessa eräänlaisena taikuutena. Täten ymmärretylle teknologialle voidaan postuloida mitä tahansa ominaisuuksia ilman, että minkäänlaisia todisteita tarvitsee esittää asian tueksi. Jotkut viittaavat teknologisen kehityksen historiaan hakeakseen sieltä argumentilleen painoa vain huomatakseen, että tuo historia on äärimmäisen lyhyt. Se on oikeastaan niin lyhyt, että emme voi tehdä siitä minkäänlaisia päätelmiä.

Voidaan nähdäkseni hyvällä syyllä olettaa, että kaksi asiaintilaa tulee vallitsemaan tulevaisuudessa:

1. Teknologinen kehitys ei tule tarjoamaan mitään mullistavaa ratkaisua ilmastonmuutokseen. Tämä on nähdäkseni melko turvallinen oletus sikäli, että vaikka rikkaat maat, käytännössä Pohjois-Eurooppa, ottaisikin käyttöönsä uusiutuvia energianlähteitä, käyttäisi kehittyvä maailma silti mitä tahansa halpaa polttoainetta, eli käytännössä öljyä ja hiiltä. Sitä paitsi sellaisen energian lähteen kuin öljy korvaaminen voi osoittautua mahdottomaksi, niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin. Mikäli näin tosiaan on, loppuu moderni sivilisaatio täydellisesti.

2. Ihmiset eivät ole valmiita luopumaan erilaisista mukavuuksistaan planeetan hyväksi. Mikäli jokin hallitus todella yrittäisi heikentää kansalaistensa elintasoa, voisi kyseinen hallitus heittää hyvästit vallalleen seuraavissa vaaleissa. Tästä voidaankin päätellä, että ilmastonmuutosta vastaan käytävä kamppailu vaatisi joko totalitaarista hallitusmuotoa tai äärimmäistä indoktrinaatiota, joka käytännössä tarkoittaisi joka tapauksessa liberaalin yksilönvapauden loppumista.

Näistä premisseistä käsin voidaan tehdä päätelmä, jonka mukaan ilmastonmuutos, sikäli kuin se siis on tapahtumassa, tulee kehittymään omaa polkuaan, mikä se ikinä onkaan. Ihmiset eivät tule asiaan vaikuttamaan, sillä olemme aika ahneita ja lyhytnäköisiä. Mitä siis voidaan tehdä?

Vastaus piilee yhteiskunnallisen resilienssin parantamisessa. Yhteiskuntien on alettava varautua sellaisiin skenaarioihin, joissa ilmastonmuutoksen negatiiviset vaikutukset toteutuvat täydellä voimallaan. Joillekin valtioille tämä voi tarkoittaa koko oman alueen hukkumista valtameren alle. Toisille taas se tarkoittaa mahdollista pakolaisten virtaa alueilta, joissa ei enää voi asua. Ruuantuontannon järjestäminen tulevaisuutta ajatellen, asumisjärjestelyt, infrastruktuuri: kaikkea on ajateltava.

Kenties tärkein resilienssin muoto olisi inhimillisen resilienssin kasvattaminen. Nuorille olisi syytä kertoa, että tulevaisuudelta ei kenties kannata odottaa ihan yhtä korkeaa elintasoa kuin vanhemmilla oli. Ihmisten tulisi valmistautua ajatukseen siitä, että oma mukavuuden taso saattaa alentua dramaattisesti. Keinoja on useita, kukin valitkoon omansa ja valtio voi harjoittaa asian tiimoilta ajatusmuokkausta kouluissaan, kuten on tähänkin mennessä tehnyt.

Palatakseni vielä alussa mainitsemaani ydinsotaan. Ilmastonmuutos on hivuttava tauti, joka raiskaa valtiollista kehoamme pikku hiljaa. Elämästä tulee kituuttamista ja kurjaa, eikä kivoja asioita ole enää niin paljoa. Käsi sydämellä: kuka ei nauttisi vesiskootterilla viilettämisestä ihan vain siksi, että voi. Tulevaisuudessa ei voi, mikä on toki surullista. Ydinsodan jälkeen olisimme kaikki ainakin rehellisesti kuolleita, eikä tarvitsisi kituuttaa, poislukien toki harvat onnettomat selvinneet. Viheliäinen juttu tämä ilmastonmuutos.

Kuten otsikossa jo kirjoitin, ainoa todellinen vaihtoehto on ottaa vastaan tuleva kipu: ”Take the pain.” Kaikki muu on kuvitelmaa.

Venäjän geopolitiikka II

Palataan vielä Venäjän geopolitiikkaan, erityisesti sen joihinkin länsimaille keskeisiin piirteisiin.

Länsimaista katsottuna Venäjän Euroopan vastainen raja kulkee Baltian tasavaltojen kupeessa ja Valkovenäjää myötäillen se jatkuu Ukrainaan ja siitä Mustallemerelle. Kuten jokainen karttaa tutkiva voi todeta, on koko mainittu alue melko tasaista maastoa, jota hallitsevat lähinnä metsät, pellot ja suot. Maa on siis avointa, vailla suojaavia ja estäviä elementtejä.

Erityisesti Baltian tasavallat ovat sijaintinsa puolesta keskeisessä asemassa Venäjään nähden. Niistä on vain lyhyt matka Pietariin ja Moskovakaan ei ole turhan kaukana. Samoin useat tärkeä liikenteen väylät ja teollisuuslaitokset ovat saavutettavissa Baltiasta lähtöisin olevalla hyökkäyksellä. Nämä samat huomiot koskevat myös, muutettavat muutettaen, sekä Valkovenäjää että Ukrainaa.

On helppo huomata, että Venäjän näkökulmasta on ensiarvoisen tärkeää, että edellä mainitut valtiot eivät ole vihamielisen hallituksen vallassa tai salli vihollisvaltioiden joukkojen kulkea alueensa kautta. Iskua Venäjän alueen sydänalueille olisi vaikea, kenties mahdotonta, estää puskurialueen puutteen vuoksi. Ainoa vaihtoehto tällaisessa tilanteessa olisi ennaltaehkäisevä isku ennen eskalaation viimeistä porrasta.

Valkovenäjän osalta poliittinen tilanne on Venäjälle suhteellisen suotuisa. Maa ei ole liittymässä mihinkään läntiseen leiriin, ja mikäli se sellaista yrittäisi, miehittäisi Venäjä mahdollisesti koko sen alueen. Ukrainan osalta tilanne on jäädytetty, eikä maa voi lähestyä länttä niin kauan, kuin edes pieni mahdollisuus avoimeen sotaan Venäjän kanssa on olemassa. Molemmat valtiot on siis uhkien osalta ainakin toistaiseksi neutraloitu.

Baltian valtiot ovat asia erikseen. Muistaen Neuvostoliiton miehityksen ja sitä seuranneet ajat, kiirehtivät nämä kolme mahdollisimman nopeasti Naton turviin. Tallinnassa, Riikassa ja Vilnassa laskettiin, aivan oikein, ettei Neuvostoliiton hajoamista seuraava heikkoudentila jatku Venäjällä ikuisesti. Näiden valtioiden kansat ovat pieniä ja vaikka niillä olisikin varaa kehittyneeseen aseistukseen, ei puolustautuminen Venäjän offensiivin edessä olisi realistista. Liittolaiset idän uhkaa vastaan löydettiin Washingtonista, jonka intressejä Baltian puolustamiseen todellisessa konfliktissa voidaan ainoastaan arvailla.

Baltia on ongelma Venäjän geopoliittisessa asetelmassa. Nato koetaan uhkana Venäjän hallinnossa, eikä kenties syyttä. Naton jäsenmaat pyrkivät ajamaan myös Venäjälle länsimaistyylistä demokraattista parlamentarismia, joka heittäisi Venäjän nykyiset vallanpitäjät historian tunkiolle. Samalla parlamentarismi saattaisi hyvinkin tarkoittaa Venäjällä separatististen pyrkimysten lisääntymistä. Tästä todisteena voidaan pitää Kataloniaa, Skotlantia, Bretagnea, Baskimaata ja Korsikaa, muutamia mainitakseni, joiden halu suurempaan itsemääräämisoikeuteen, jopa täyteen itsenäisyyteen, ei ole laantunut demokratiasta huolimatta, kenties vain painvastoin. Venäjä ilman vahvaa keskusjohtoa olisi todennäköisesti nykyistä heikompi johtuen väestön heterogeenisyydestä, mikä puolestaan sopisi Euroopalle, ja aivan erityisesti Yhdysvalloille (tähän aiheeseen palaan vielä).

Nato on Venäjältä katsoen aivan naapurissa. Kriisitilanteessa Natomaat voisivat käyttää Baltiaa tukikohtana (ilma)iskuihin Venäläisiin kohteisiin, mikäli joukkoja olisi ehditty sinne sijoittaa. Kremlin huoli asiasta on suurvaltapoliittisesti täysin ymmärrettävä. Jokainen voisi kuvitella tilanteen, jossa Kiina sijoittaisi joukkojaan Kanadaan. Tässä kohden usein kuitenkin huomautetaan, ettei länsi, tai Yhdysvallat uhkaa ketään. Tämä ei pidä paikkaansa. Viimeisen 17 vuoden aikana Yhdysvallat on hyökännyt ainakin Afganistaniin, Irakiin, Libyaan ja Syyriaan. Tämä ei tarkoita sitä, että Yhdysvallat olisi ainoa aggressori maailmassa, mutta osoittaa sen, että maa on erittäin valmis käyttämään voimaa tilanteissa, joissa se katsoo oman etunsa olevan uhattuna. Tämä tosiasia tiedetään niissä piireissä, joissa se pitääkin tietää.

Pitkällä aikavälillä Venäjän etujen mukaista lienee Baltian absorboiminen omaan puskurivyöhykkeeseensä. On valitettavaa, että Viron, Latvian ja Liettuan kansat sattuvat sijaitsemaan juuri Venäjän naapurissa, mutta suuressa mittakaavassa Baltia kuuluu Venäjän elintärkeään intressipiiriin ja viime kädessä vain voimapoliittiset tosiasiat ratkaisevat. Pitkällä aikavälillä myöskään länsimaat eivät todennäköisesti ole suojelemassa Baltiaa tältä kohtalolta. Tämä johtuu toisaalta siitä, että Yhdysvallat on yhä suuremmassa määrin sidottu sotilasvoimineen vastustamaan Kiinaa. Mahdollisessa sodassa Kiinaa vastaan, Yhdysvaltojen olisi mobilisoitava koko kapasiteettinsa Tyynellemerelle, eikä voitto silti olisi varma. Eurooppa puolestaan on sotilaallisessa mielessä melko heikko nyt ja tulee varmaankin olemaan sitä myös tulevaisuudessa. Tämä johtuu Länsi-Euroopan suurvaltojen sisäisistä ongelmista, joita tulen käsittelemään tulevaisuudessa. Lyhyesti sanottuna Baltialla ei tulevaisuudessa tule olemaan suojelijaa. Mikäli Venäjä ei sisäisesti hajoa, näyttää melko vääjäämättömältä, että nämä valtio ajautuvat Venäjän ohjaukseen, kenties osaksi Venäjää itseään.

Edellä mainitusta johtuen lännen olisi viisainta luopua vähitellen Baltiasta. Vaikka ne osittain toimivatkin puskurina Venäjää vastaan, niitä on vaikea puolustaa sotilaallisesti, eikä niissä sijaitse mitään sellaista teollisuutta tai mitään luonnonvaroja, jotka tekisivät ne korvaamattomiksi. Myöskään kyseisten maiden kansat eivät ole erityisen suuria. Saksan näkökulmasta Puola riittää puskuriksi Moskovan ja Berliinin väliin. Mahdolliset sotatoimet tultaisiin käymään Puolan alueella. Saksan riippuvuus Venäjän raaka-aineista on toinen tekijä, joka vähentää halukkuutta puolustaa Baltiaa. Voimakkaat taloudelliset intressit saavat Berliinin hallituksen pohtimaan pitkään, ovatko Baltian valtiot yhdenkään saksalaisen krenatöörin luiden arvoisia. Vastaus on todennäköisesti kieltävä. Samoin Pariisista ja Lontoosta katsottuna Baltia on kaukana, puhumattakaan Washingtonista. Jonkin pienen maan demokraattisen valtiomuodon puolesta ei kukaan ulkovalta puolestaan ole valmis uhraamaan muuta kuin symbolista apua. Tulevaisuudessa mahdollisen aggression kohteeksi joutuvan Baltian on turha odottaa muuta kuin US AID-merkinnöin varustettuja ruokapaketteja, jos niitäkään. Merijalkaväkeä ei ole tulossa.

Baltia kuuluu Venäjän vaikutuspiiriin. Valkovenäjä siellä jo on ja Ukrainakin jossakin määrin. Ainakaan jälkimmäinen ei pysty ulkopoliittisesti kovinkaan dramaattisiin liikkeisiin, mikä tällä hetkellä näyttää riittävän Kremlille. Venäjän länsiraja ei ole geopoliittisesti tiivis, mutta sitä tullaan tiivistämään, keinoja kaihtamatta.

Palaan aiheeseen vielä kolmannessa tekstissä.

Venäjän geopolitiikka I

Geopolitiikka tarkastelee maantieteen vaikutusta valtioiden poliittiseen toimintaan. Geopolitiikkaa on aika ajoin pidetty kuolleena, välillä se on jälleen herännyt henkiin vain saadakseen uudet naulat kuvitteelliseen arkkuunsa. Teknologisen kehityksen on katsottu vähentäneen geopolitiikan merkitystä johtuen kuljetuskapasiteetin parantumisesta, erityisesti ilmateitse.

Venäjä on suuri maa, jonka rajat ovat laajenneet ja kutistuneet suhdanteitten vaihdellessa. Lännessä se rajoittuu Itämereen, Valkovenäjään, Ukrainaan ja Baltiaan. Pohjoisessa jäämereen, Suomeen ja pieneltä osin Norjaan. Etelässä taas kaukaasian kansat, sekä epämääräiset stan-päätteiset valtiot toimivat rajaavina elementteinä. Kaukoidässä Kiinan raskas varjo lepää uhkaavana Venäjän rajojen yllä. Mongolia toimii puskurina kahden jättiläisen välissä. Lopullisena itärajana toimii Tyynimeri.

Haettaessa luonnollisia rajoja, Venäjällä on niitä ainoastaan kolme kappaletta:

Pohjoinen jäämeri.
Tyyni valtameri.
Kaukaasian vuoristo.

Luonnolliset rajat ovat luonnonmuodostumia, jotka ominaisuuksiensa perusteella toimivat kansojen liikettä rajoittavina ja puolustuksellisina elementteinä. Luonnollisia rajoja on kolme kappaletta:

Valtameret ja suuret vesialueet, kuten suuret järvet ja joet, joiden ylittäminen on vaivalloista ja hyökkäyksellisessä mielessä vaarallista.
Vuoristot, jotka luonnostaan vaikeuttavat maalla tapahtuvaa liikettä.
Autiomaat, joiden ylittäminen on vaikeaa resurssiniukkuuden, erityisesti vedenpuutteen, johdosta.

Eurooppaan nähden Venäjällä ei ole luonnollista suojamuuria. Tästä syystä Venäjä on historiallisesti pyrkinyt muodostamaan suojaavan vyöhykkeen, joka hidastaa mahdollista maahantunkeutujaa tämän hyökätessä kohti Venäjän sydänmaita. Tämä suojaava vyöhyke on purettu kahdesti: ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin ensin keisarillinen Saksa miehitti sen, mikä johti Baltian ja Puolan itsenäistymiseen, ja toisen kerran Neuvostoliiton romahtaessa.

Geopoliittisesti ajatellen Venäjän sydänmaat sijaitsevat maan länsiosissa, joissa suuri osa väestöstä asuu. Näiden osien suojaaminen on elintärkeää maan selviämisen kannalta. Siperia, vaikka muodostaakin itsessään tehokkaan suojamuurin kokonsa ansiosta, on käytännössä väestöllisesti tyhjiö. Ironisoiden voitanee todeta Siperian olevan suojamuuri Kiinaa vastaan.

Kazakstanin ja muiden vastaavien suuntaan Venäjä on myös maantieteellisesti avoin. Nämä valtiot ovat kuitenkin hyvin heikkoja, eikä niillä ole ambitioita pohjoista kohden. Sen sijaan Venäjällä on suuri intressi siihen, ettei näitä valtioita hallitse kukaan ulkopuolinen, Venäjälle vihamielinen taho. Näiden valtioiden kautta voidaan vaikuttaa Venäjän keskiosiin, joissa sijaitsee teollisuutta ja joitakin suurempia kaupunkeja.

Venäjä on suuri valtio, jonka keskeiset osat sijaitsevat kuitenkin melko rajallisella alueella. Noita keskeisiä osio se pyrkii suojelemaan kuten mikä tahansa valtio. Valitettavasti keskeiset osat ovat yhdistyneet manner-Eurooppaan tasaisen ja alavan maamassan kautta, mikä ei anna mitään suojaavia tai rajoittavia maastoelementtejä Keski-Euroopan suurvaltoja vastaan.

Jatkan aiheesta seuraavassa artikkelissa.

Valtiomies

Luettuani päivän uutisia aloin pohtia valtiomiehen käsitettä. Valtiomies on poliittisen uran tehnyt henkilö, joka päätöksillään ja toimillaan on saavuttanut yleistä arvostusta ja hyväksyntää. Usein toimet ovat edellyttäneet oman edun ohittamista kansan ja valtion edun edessä.

Onko nykyään valtiomiehiä? Onko kenties niin, että viimeinen valtiomies haudattiin tänä vuonna juhlallisin menoin? Vai luovatko olosuhteet valtiomiehen? Ehkä historia asettaa olosuhteet, jotka kutsuvat näyttämölle miehen, joka kohoaa olosuhteiden yläpuolelle ja muuttuu tavallisesta poliitikosta valtiomieheksi.

Oli asia miten tahansa, valtiomiehiä on harvassa, ja harvemmassa heitä olisi, mikäli valtiomies pitäisi kansakuntana ansaita. Tosiasia kuitenkin on, että olemme liikkumassa kohti aikoja, jotka vaativat valtiomiestason ratkaisuja. Ennen muuta tämä koskee taloudellisia realiteetteja, jotka meille asettavat toisaalta hyvinvointivaltion velvoitteet ja toisaalta se yhä pienemmäksi käyvä väestöpohja, josta hyvinvoinnin kulut on ammennettava. Ratkaisujen tekeminen voi maksaa oman poliittisen uran, jota on rakennettu kauan. Kuka haluaa uhrautua?

Viimekätinen valtiomiestaito osoitetaan kuitenkin aina niiden vaarallisten tapahtumien aikana, jotka kuuluvat sotaan tai sen välittömään läheisyyteen. Poliittisen äärimmäinen ilmentymä on sota, mutta poliitikot harvoin kykenevät toimimaan sodan asettamissa äärimmäisissä olosuhteissa. Silloin valtiomies astuu esiin. Valtiomiehen luonteeseen kuuluu auctoritas, joka on kaiken demokraattisen vihollinen, mutta josta kukaan ei häntä moiti, vaan jota ilman hän päinvastoin ei olisi valtiomies ollenkaan. Auctoritas syntyy tilanteen vaatimukseseta ja valtiomiehen luonteen yhteydestä, jotka yhdessä synnyttävät persoonan, jonka kautta todellinen historia tapahtuu. Valtiomies ei myöskään koskaan johda (lead), vaan hän, kuten monarkki, hallitsee (rule). Vaikka kansa katsoo häneen johtajana, hänen valtansa muistuttaa enemmän monarkin valtaa, kuin demokraattisen primus inter pares– tyyppisen kyhäelmän luomaa halpahintaista illuusiota.

Tarkastellessa länsimaiden poliittista maastoa ei voi olla valittamatta valtiomiesten puutetta. Kenties itse demokratia on estänyt lopullisesti valtiomiesten syntymisen, sillä valtiomiehet usein ovat olleet aristokratian jäseniä, jotka ovat astuneet kansankunnan palvelukseen, sen yleisen edun ja onnen vuoksi. He ovat isähahmoja, joita demokratia ei voi synnyttää, sillä se ei kykene nostamaan esiin muita kuin kaltaisiaan. Erityisesti viimeaikaisista tapahtumista nousee mieleen Britannian päätös uhmata Euroopan unionia, mikä on luonut tilanteen, jossa valtiomiestason johtajuudelle on huutava tarve. Missä on mies, joka johtaa Britannian sen historialliselle paikalle, eroon mantereen asioista ja kykenee säilyttämään oman tahtonsa valtavassa poliittisessa paineessa antaen samalla kansakunnalle tunteen yhtenäisyydestä ja historiallisesta suunnasta?

Kuka määrittelee valtiomiehet? Historia. Heidät tunnistetaan, joskusa jo omana elinaikanaan. Jälkipolvien kiistely henkilön valtiomiesstatuksesta on hyönteisten surinaa, joka aikanaan vaimenee ja painuu ikuiseen unohdukseen.

Valtiomiesten elämäkertoja voi jokainen lukea internetistä. Mainittakoon tässä muutamia:

Paasikivi, jonka harjoittaman reaalipolitiikan historian tulisi olla oppikirja jokaiselle politiikolle maassamme.

Bismarck, jonka elämäkerran alaviitteeksi Euroopan historia voidaan hänen uransa keston osalta kirjoittaa. Politiikan mestari, jollaista ei ole nähty ennen eikä tulla vastakaan näkemään. Ei ollut saksalainen, vaan Preussilainen, sillä Saksa ei olisi koskaan voinut tuottaa hänenlaistaan ylivertaista neroa, joka sai kaikki muut näyttämään amatööreiltä

Hindenburg. Unohdettu, mutta tärkeä mies, joka elämäkerrassaan mainitsee vaimonsa kerran ja velvollisuutensa jatkuvasti.

Lucius Quinctius Cincinnatus , joka haettiin auran varresta, kun Rooman hätä oli suurin. Hänelle uskottiin rajaton valta, mutta koottuaan armeijan ja lyötyään vihollisen, hän palasi takaisin maatilalleen.

Lisäksi voitaisiin mainita monia muitakin, mutta levätköön rauhassa tällä kertaa.

Merlin